Siirry sisältöön

Historiallista kriminologiaa

Valmistuttuani maisteriksi jatkoin kohti väitöskirjaa, mikä tarkoitti tuomiokirjojen mikrofilmikopioiden yhä kiivaampaa pyörittämistä. Toivo Nygård oli väitöskirjan pääohjaajana vapaamielinen. Suomen historian professorina Topi oli vanhan koulukunnan kasvatti, mikä oli tarkoittanut tutkimuksellisen pätevyyden hankkimista useammalta Suomen historian aikakaudelta. Väitöskirjatyön aikana koin kielellisen ja kulttuurisen käänteen, joten väitöskirjassa heijastui muotiin tullut kulttuurihistoriallinen ja antropologinen ote. Katsoin tehtäväkseni selvittää, kuinka 1500- 1600-luvun ihmiset ymmärsivät väkivalta- ja henkirikollisuuden osana maailmankuvaansa ja kuinka keskitetyn valtiollisen oikeudenkäytön vahvistuminen eli yleiseurooppalaisena ”oikeuden vallankumouksena” tunnettu ilmiö muutti ajattelumalleja.i Kävi ilmi, että verikostoajattelu oli Suomessa syrjäseuduilla vielä 1600-luvulla elinvoimaisempi kuin aiemmin oli esitetty. Suomessa historiallisen väkivaltatutkimuksen auktoriteetti on kansainvälisesti alan edelläkävijänä arvostettu Heikki Ylikangas, jonka Pohjanmaan puukkojunkkareita käsittelevä 1970-luvun klassikko on julkaistu myös englanniksi. Akatemiaprofessorina Ylikangas johti 1990-luvun lopulla laajaa rikoshistorian tutkimushanketta, johon osallistuneista kollegoista ovat väitelleet Seppo Aalto (siveysrikollisuus ja seksuaalisuuden kontrolli 1600-luvulla), Anu Koskivirta (henkirikollisuus Itä-Suomessa 1700-luvulla) ja Mona Rautelin (lapsenmurhat 1700-luvulla).

iMatikainen, Olli, Verenperijät. Väkivalta ja yhteisön murros itäisessä Suomessa 1500–1600-luvulla. Bibliotheca Historica 78. Helsinki 2002 (238 s.) ; http://elektra.helsinki.fi/matikainen.html; Arv: Mia Korpiola (Mirator 2003); Juhan Kreem (Scandinavian Economic History Review 2003: 2); Kimmo Katajala (Historiallinen aikakauskirja 2003: 4); Anthony Upton (The Slavonic and East European Review 2004: 1); Matikainen, Olli, Judges, Law-Readers and Malpractice (1560-1680). In: Karonen, Petri, Hakanen, Marko (eds.), Personal Agency at the Swedish Age of Greatness 1560-1720. Helsinki: SKS 2017; https://scholar.google.com/scholar?as_q=%22Judges%2C+law-readers+and+malpractice+(1560-1680)%22&ie=utf8&oe=utf8Koskivirta, Anu  ja Matikainen, Olli, Väkivallan ja valtion uhrit: henkirikosten ja    kuolemanrangaistuksen historiaa. Teoksessa: Ilona Pajari, Jussi       Jalonen, Riikka Miettinen ja Kirsi Kanerva (toim.), Suomalaisen       kuoleman historia. Gaudeamus 2019, 208 – 246.

Heikki Ylikankaan jo 1970-luvulla aloittamiin 1500- 1600-luvun väkivaltatutkimuksiin en suuria kumouksia esittänyt, huolimatta erilaisesta lähestymistavasta ja nuoren tutkijan kovasta halusta haastaa auktoriteetti. Pohjalaisesta temperamentistaan tunnettu Ylikangas tervehti ystävällisesti Kansallisarkistossa kirjan ilmestymisen jälkeenkin, joten nähtävästi hänen tulkintansa väitöskirjan suhteesta hänen näkemyksiinsä oli samansuuntainen. 2000-luvun alkuvuosina ilmestyi useita perustutkimuksia suomalaisen väkivallan historiasta: Anu Koskivirta ja Martti Lehti (Suomen ja Viron henkirikollisuus 1990-luvulla) ehtivät Helsingissä väittelemään hieman aiemmin, Juha Rajala (Karjalan Kannas 1800-1900-luvun vaihteessa) Tampereella vähän myöhemmin. Väitöskirjan luovimmat osat lienevät oikeudenkäyntiä ja totuuden selvittämistä käsittelevät kappaleet, joissa oikeusantropologiset ideat toimivat parhaiten. Loppuvaiheen kiire näkyi väitöskirjan viimeistelemättömyytenä ja virheinä, sillä vielä esitarkastukseen vietäessä käsikirjoitus oli kaukana julkaisukunnosta. Nykyisin nuoret väittelijät vaikuttavat vähintäänkin teknisesti valmiimmilta tutkijoilta. Lukiessa esimerkiksi Tampereella väitelleen Riikka Miettisen englanninkielistä väitöskirjaa itsemurhien oikeuskäsittelyistä 1600-luvulla (2015) voi todeta, että huhut väitöskirjojen tason laskemisesta ovat vahvasti liioiteltuja.

Vastaväittäjänä elokuussa 2002 oli dosentti Kimmo Katajala Joensuusta, johon olin tutustunut opiskeluaikana. Kimmon kunnianhimoinen väitöskirja Karjalan 1600-luvun talonpoikaislevottomuuksista (1994) oli yksi esikuvistani. Lauteilta panin yllätyksekseni merkille, että väitöstä oli vaikeasta liikkumisestaan huolimatta kavunnut seuraamaan laitoksen professori emeritus Mauno Jokipii (1924 – 2007): ehkäpä samalla tarkkailemaan vastaväittäjän esitystä, jonka opponenttina hän oli Joensuussa ollut. Vanhan akateemisen kansan Jokipii oli kuulemma vähän ohjeistanutkin yleisöä väitösetiketistä ennen astumistamme saliin. Verraten yllätyksettömästi – kännykkä siellä jossain soi – sujunutta parin tunnin väitöskeskustelua enemmän jännitti illan karonkka, mutta reilusti varatuista tarjoiluista huolimatta enemmiltä havereilta vältyttiin. Ystävien ja työtoverien muistamiset lämmittivät. Opiskelijakaverit olivat teetättäneet kyläsepällä kopion 1500- 1600-luvulla käytetystä sotakirveestä eli pertuskasta. Laitoksella hyvin muistettu ja värikäs maataloushistorioitsija, dosentti Teppo Vihola muistutti tappaa-verbin etymologisesta alkuperästä lahjoittamalla vanhan varstan. Pääpöydän vieraista on jo edesmennyt Juha Sihvola (1957 – 2012), joka toi väitöslahjaksi Isaiah Berlinin suomennetun esseekokoelman. Juha Sihvola ehti julkaista ennen kuolemaansa aatehistoriallisesti merkittävän teoksen. ”Maailmankansalaisen uskonnon” (2011) uskontofilosofiset pohdinnat ovat ajankohtaisia, vaikuttavia ja ideat sovellettavissa historian moniin hengellisiin murroksiin.i

iMatikainen, Olli, Luterilainen kirkko Viipurin läänissä 1812-1918. Teoksessa Yrjö Kaukiainen & Risto Marjomaa & Jouko Nurmiainen (toim.) Autonomisen Suomen rajamaa. Viipurin läänin historia V. Karjalan Kirjapaino Oy, Keuruu 2014.

Jyväskylässä väittelijä sai kirjoineen lyhyen audienssin yliopiston rehtorin luona. Tavasta on sittemmin luovuttu, epäilemättä väittelijöiden suuren määrän vuoksi. Kerroin rehtori Aino Salliselle ”poliittisesti korrektisti”, että tähtäsin tutkijauralle ja kansainväliseen julkaisemiseen. Arvelin jatkavani tuomiokirjojen ja käräjien tutkimusta, mutta epäonnistumisen voi jo myöntää. Suomen Akatemialta irtosi kaksivuotinen tutkijatohtorin pesti ja lähestyin tutkijatohtorivaiheessa artikkeleillani kansainvälisiä journaaleja. Hyvin ansaittujen pakkien jälkeen luovutin liian helposti ja annoin aikakauskirjojen ”pitää tunkkinsa”. Ymmärrettävästi en näillä näytöillä koskaan yltänyt seuraavalle portaalle akatemiatutkijaksi asti. Suomen Akatemia myönsi kaksivuotisen rahoituksen sosiaalisen kontrollin historian projektille, jota johdin 2007 – 2008. Rahoituksen tuella valmistui kaksi mielenkiintoista tutkimusta, Teemu Keskisarjan huomiota herättänyt kirja ”Suomen ainoasta sarjamurhaajasta” Adamssonista ja Päivi Pukeron työlaitoksia käsitellyt väitöskirja Joensuun yliopistossa. Kansainvälisen projektikonferenssin ja hankkeen pääjulkaisu viivästyi saamattomuuteni vuoksi kohtuuttomasti. Artikkelikokoelmat ovat joskus kivirekiä, joiden saaminen ulos painosta voi lausuntoineen ja korjauskierroksineen kestää vuosikausia. Viisi vuotta artikkelien ensimmäisten versioiden valmistumisesta oli toki liikaa. Olen oppinut arvostamaan niitä kollegoja, joilla on toimituksellista sitkeyttä pitää paketti kasassa. Satu Lidmanin ansiosta roikkumaan jäänyt käsikirjoitus saatiin lopulta uitettua läpi vertaisarvioinnista ja painosta ulos.i Sadulla on Suomen kieli-ilmastoa yksipuolistaneen saksan taantumisen myötä yllättävän harvinaiseksi käynyttä asiantuntemusta saksalaisen kielialueen historian tuntijana. ”Frau Lidmanin” saksankielisen väitöksen seuraaminen Joensuussa onnistui lähes unohdetulla koulusaksalla yllättävän hyvin.

iMatikainen, Olli & Lidman, Satu, Histories of Social Control. In: Matikainen, Olli & Lidman, Satu (eds.), Morality, Crime and Social Control in Europe 1500 - 1900. Studia Historica 84. SKS 2014.

Lyhyenkin tutkijauran aikana huomaa, kuinka tutkimukselliset suuntaukset ja muodit vaihtuvat. Historiallisessa kriminologiassa kulttuurilla selittämistä on arvosteltu viime vuosina, kun ihmis- ja lääketieteissä käyttäytymisen biososiaalinen ymmärtämys on syventynyt. Suomessa empiirisemmän sosiaalitutkimuksen vaatimuksia ja ”pehmeän” kulttuuritutkimuksen kritiikkiä on esittänyt kärkevimmin alansa perusteoksen ”Rikollisuuden syyt” (2008) kirjoittanut kriminologi Janne Kivivuori. Biologia ja kulttuuri ovat nykytietämyksen mukaan erottamattomia ja keskenään vuorovaikutussuhteessa, mutta historiantutkimus pystyy käytettävissä olevilla aineistoillaan kuten tuomiokirjoilla operoimaan lähinnä kulttuurin tasolla, kuten kysymyksissä alkoholin ja yksilökohtaisten mielenterveysongelmien vaikutuksista.i

iMatikainen, Olli, Mielenvikaisuus ja henkirikos Ruotsi-Suomessa 1800-luvun alkuun saakka. Teoksessa: Komulainen, Katri et al. (toim.), Hulluudesta itsehallintaan. Uuden historian näkökulmia psyykkisiin ilmiöihin ja ammattikäytäntöihin. Psykologian tutkimuksia 25. Joensuun yliopisto. Joensuu 2006; Matikainen, Olli, ”Oikeudelta tutkittu surkea asia”. Viinan ja väkivallan kulttuurihistoriaa. Teoksessa: Kuusisto, Alina (toim.), Wiinan viemää. Artikkeleita alkoholin ja sen lieveilmiöiden historiasta. Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen vuosikirja 12. Jyväskylä 2007 viinaa_pdf mieli  finns ;Matikainen, Olli, Savon henkirikollisuus 1500-luvulla. Genos, 1/2013; The Violent Finn: Cultural Images and New Research Directions. Revue d'histoire Nordique vol 21 (2017).

”Verenperijöiden” aihepiiristä tuli kansainvälisesti huomattu, kun yhdysvaltalainen akateeminen tähti ja Harvardin kognitiotieteilijä Steven Pinker julkaisi bestsellerinsä väkivallan sivilisaatiohistoriasta (”The Better Angels of our Nature”, 2011). Pinkerin ”myyttiä murtava” teesi väkivaltaisuuden vähenemisestä ja ihmisyhteisöjen sivilisoitumisesta vastoin yleistä kurjistumisen mielikuvaa oli ennestään tuttu historiallisen kriminologian tutkijoille ja saksalaisen sosiologin Norbert Eliasin klassisen sivilisoitumisteorian tuntijoille. Pinker on saanut amerikkalaisen positiivisesta sivilisaationäkemyksestään paljon arvostelua, mutta ainakin hän otti historiantutkijat vakavasti ja teki alan tutkimusta tunnetuksi. Keskustelin ohimennen hänen kanssaan konferenssissa Bernissä syksyllä 2011, jossa pidin esityksen rikostilastojen tutkimuksellisista mahdollisuuksista suomalaisella 1800-luvun aineistolla. Suomen henkirikollisuuden taso on perinteisesti ollut länsimaiden korkeimpia, mutta alueelliset erot ovat olleet huomattavia. 1800-luvulla Etelä-Pohjanmaan puukkojunkkarit nostivat Suomen lukuja huomattavasti.i Pinkerin ohella esitystä oli kuuntelemassa Yhdysvaltain henkirikollisuuden historian perusteoksen (”American Homicide”, 2009) kirjoittanut Randolph Roth. Hän korjasi ystävällisesti ääntämystäni, sillä takariveille esityksen aikana usein toistunut ”assault” (pahoinpitely) oli Randylle välillä kuulostanut joltain muulta: ”asshole”.

iMatikainen, Olli, Moraalitilaston paluu? Prokuraattorin kertomusten tilastot 1800-luvun puolivälin suomalaisen rikollisuuden kuvaajina. Teoksessa: Ojala, Jari et al (toim.), Toiselta kantilta. Ilkka Nummelalle omistettu juhlakirja. Jyväskylä 2010. https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/25734

Kansainvälisiin konferensseihin olen osallistunut harvakseltaan. Historia on luonnontieteisiin verrattuna kansallisesti suuntautunut tutkimusala, mutta kansallisen katseen kapeus ei konferenssikokemuksen mukaan ole eniten suomalaisten tai muiden ”pienten kansojen” ongelma. Suomalainen historiantutkimus on menetelmällisesti kansainvälisten ”huippuyliopistojen” tasolla ja kysymyksenasetteluiltaan ajantasaista, mihin avoimuus kansainvälisille vaikutteille on varmasti myötävaikuttanut. Historiallisen kriminologian tutkimuskysymykset ja aineistot ovat samankaltaisia, joten yhteinen asia on aina löytynyt helposti. Irlantilaisen kollegan Richard McMahonin (Trinity College Dublin) kanssa olemme pohtineet maidemme välisiä eroja henkirikollisuudessa: molemmat kansat ”ryyppäävät” ja ovat sivistyneiden naapureiden silmissä olleet primitiivisessä maineessa, mutta Suomessa henkirikollisuuden taso on ollut korkeampi.i

iRichard McMahon & Olli Matikainen, “I am the guilty one, but you hit me first” Homicide in mid-nineteenth-century Finland and Ireland (Conference paper, Morals and Institutional Change, Jyväskylä 11.8.2008).