Siirry sisältöön

Ruotsin vallan ajan historiaa

Jyväskylän yliopiston Historian laitoksella syksyllä 1991 vanhojen käsialojen kurssi oli yksi ensimmäisistä suoritettavista opintokokonaisuuksista. Ohjaajana oli nuori assistentti Petri Karonen, sittemmin professoriksi pikavauhtia edennyt 1600-luvun kaupunki- ja oikeushistorian väitöskirjatutkija. Opiskelijoiden keskuudessa vanhojen käsialojen kurssilla oli pakkopullan maine, sillä harvat arvelivat kirjoittavansa opinnäytteitään 1800-lukua vanhemmista aikakausista. Assistentti Karonen luetutti ryhmäänsä legendaarisen oppi-isänsä Erkki ”Ukko” Lehtisen (1929 – 2015) hengessä rivi riviltä, mutta aina joku innostui. Kolme muutakin samana syksynä opintonsa aloittanutta on väitellyt Ruotsin vallan ajan aihepiireistä (Jari Eilola, Piia Einonen ja Merja Uotila) ja jälkikasvua on laitoksella riittänyt myöhemminkin.

http://earlymodernmorals.blogspot.com/p/publications.html

Tutkimusaiheiden valinnan perusteella myös ammattitutkijoiden kiinnostus menneisyyteen nousee enemmän tai vähemmän suoraan omasta kokemushistoriasta ja persoonasta. Historiallisen tiedon tarve ja sen viehätys ovat osa identiteettiämme. Opiskeluaikana harjoittelin vanhoja käsialoja ja Ruotsin vallan ajan lähteiden käyttöä sukututkimuksen avulla ja pääsin nopeasti 1600-luvulle asti. Intoa oli tosin vielä enemmän kuin taitoa. 1500- 1600-luvun voudin- ja läänintilien verotositteita ei laadittu henkilöiden tarkkaa identifiointia varten myöhemmän väestökirjanpidon tapaan, joten suurempi lähdekriittinen valppaus olisi ollut paikallaan. Lähellä nykyistä Savonlinnaa sijaitsevassa Säämingin Ritosaaressa noin vuoteen 1660 saakka asuneen, myöhemmän Kiteen Kangasjärven Matikaisten sukuhaaran juuret olivat todennäköisesti jossakin 1500-luvulla eläneessä Matti Jurvasessa, jonka jälkeläisiä oli alettu nimittää Matikaisiksi. Sukunimen eriytymisestä isännimen mukaan vielä 1500-luvulla on Savossa esimerkkejä, vaikka nykyisin tuntemamme itäsuomalaiset sukunimet olivat kehittyneet keskiajalla ja ne olivat vakiintuneet verraten pysyviksi. 1600-luvun lähteissä samasta henkilöstä voitiin käyttää kumpaakin nimeä, ”kivettyneissä” maakirjoissa ja maakirjakartoissa Jurvasta suvun vanhan maanomistuksen mukaan, lähempänä todellisia henkilöitä ja heidän kutsumanimiään olleissa henkikirjoissa ja tuomikirjoissa Matikaista.i

iMatikainen, Olli, Kiteen Kangasjärven Matikaiset vuoteen 1700. Genos 1999:4; Matikainen, Olli, Muuttuiko nimi vai asuinpaikka? Lähdekritiikki savolaissukujen tutkimuksessa. Genos 2008:1; Matikainen, Olli, Säämingin Ritosaaresta Kiteen Kangasjärvelle. Teoksessa: Ahti Kopperi & Antti Kopperi, Matikaisen suku. Sukuseura Matikaiset r.y. Saarijärvi 2007, 22- 28. https://www.genealogia.fi/genos-old/70/70_202.htm

Tärkeä avainkokemus opintojen alkuvaiheessa oli sen oivaltaminen, että historiassa oikeat kysymykset ovat lähteiden määrää ja niiden sisällön kuvailua tärkeämpiä. Moni arvelee historian tehtäväksi menneisyyden tapahtumien mahdollisimman yksityiskohtaisen kirjaamisen tai ”muistamisen”. Historioitsijat ovat vahvistaneet näitä ennakkoluuloja tutkimustensa massiivisella detaljivyörytyksellä ja kilometrin pituisilla lähdeluetteloilla. Alkuperäislähteet ja kuvailu ovat tärkeitä, mutta vaikuttavimman historiantutkimuksen idea lienee silti metsän näkemisessä puilta. Tiukasti rajatun kysymyksenasettelun tärkeydestä saimme Eilolan Jarin kanssa oivaltavaa oppia yleisen historian assistentin Anneli Aerin proseminaarissa, jossa ryhmä tulkitsi länsimaalaisten matkailijoiden kokemuksia Venäjästä ja Neuvostoliitosta. Lähdepohja oli rajattu yhteen teokseen. Ensimmäinen opinnäyte käsitteli englantilaisen Richard Chancellorin matkakertomusta Venäjältä 1550-luvulla; naputtelin tekstin vielä kirjoituskoneella. Jari veti Annelilta suoran kolmosen ja minulle merkittiin pettymyksekseni opintokirjaan – sellainen oli vielä käytössä – 2 ½. Tasoero sittemmin 1600-luvun noituus- ja taikuusoikeudenkäynneistä väitelleenä ”noitatohtorina” tunnetun Jarin kanssa säilyi suunnilleen samana myöhemmissä opinnäytetöissä.

Suomen historian puolella proseminaariryhmää veti taloushistorioitsija ja turkulainen ”fundeeraaja” Ilkka Nummela, josta tuli yksi kannustajista tutkijauralle. Työ käsitteli 1600-luvun rikollisuutta käräjäpöytäkirjojen perusteella. Innostuin tuomiokirjoista, sillä ne toivat vuosisatoja sitten eläneet ihmiset lähelle. Ilkka Mäntylä oli poiminut 1600-luvun tuomiokirjojen parhaita paloja sellaisenaan jo 1960-luvun lopulla teokseensa ”Ja yhteinen rahvas todisti” (1969) ja ne ovat olleet paikallishistoriallisen kirjallisuuden lähdepohjan kivijalkaa. Nykyaikaisen kulttuurintutkimuksen menetelmien mukaista tekstianalyysiä tai ”lähilukua” tuomiokirjoihin oli sovellettu harvemmin. Vanhojen oikeudenkäyntipöytäkirjojen hyödyntäminen sosiaali- ja kulttuurihistorian tutkimuksessa oli ollut kasvavan mielenkiinnon kohteena kansainvälisesti 1970-luvulta lähtien. Historiaa vaadittiin mikro- ja mentaliteettihistorian hengessä kirjoitettavaksi ”alhaalta päin”. Suomessa käräjä- ja raastuvanoikeuksien pöytäkirjat ovat käytännössä ainoita tavallisen kansan elämästä kertovia lähteitä ennen 1800-lukua. Nämä keskustelut muistuivat mieleen lukiessani Perttu Immosen tietokirjaa ”Suomen rahvaan historia” (2017), joka tähän huutoon onnistuneesti vastaa. Ruotsin vallan ajan 1500- 1700-luvun perusteoksen ”Pohjoinen suurvalta” (1999) kirjoittaneen Petri Karosen ohella Jyväskylän laitoksen tutkijoista tuomiokirjoja on laajimmin hyödyntänyt Kustaa H.J. Vilkuna, joka on tutkinut suurvalta-ajan rautaruukkeja, vanhaa alkoholikulttuuria ja Ison vihan aikakautta, monien muiden kysymysten ohella. 1990-luvun nuorten jyväskyläläisten tutkijoiden harrastuksista voi lukea katsauksen teoksesta ”Rikos historiassa” (2000).i

iMatikainen, Olli, Rikos historiassa. Johdanto. Teoksessa: Matikainen, Olli (toim.), Rikos historiassa. Jyväskylän historiallinen arkisto 5. Jyväskylä 2000 crime .

Maisteriopintojen tuloksena syntyi pro gradu (1995) Käkisalmen läänin rikollisuudesta Stolbovan rauhan ja Kaarle XI Kustaan sodan välisenä aikana (1618 – 1651). Ensimmäiset julkaistut artikkelit käsittelivät Kurkijoella ortodoksipappia vastaan 1640-luvulla nostettua merkillistä noitaoikeudenkäyntiä (1995) sekä väitöstutkimuksen aiheen mukaisesti väkivaltarikollisuutta Karjalassa 1600-luvulla (1996). Samaan tutkimukselliseen harjoitteluvaiheeseen on luettavissa artikkeli 1600-luvulla eläimiin sekaantujia vastaan nostetuista oikeudenkäynneistä (1997).i

iMatikainen, Olli, Iskuin ja lyönnein. Väkivalta ja käräjät Käkisalmen läänissä 1618–1651. Jyväskylän yliopisto. Suomen historian julkaisuja 22. Jyväskylä 1995; Matikainen, Olli, Kurkijoen manaajapappi. In: Katajala, Kimmo (toim.): Manaajista maalaisaateliin. Tietolipas 140. Jyväskylä 1995; Matikainen, Olli, Miksi näkisimme vaivaa vanhan miehen veren takia? Näkökulmia arkipäivän väkivaltaan 1600-luvun Karjalassa. In: Forsström, Sari (toim.), Laittomuuden laitateillä. Helsingin yliopiston Historian laitoksen julkaisuja 1/1996; Matikainen, Olli, Inhottava kulkutauti vai löysiä puheita? Yksilö, yhteisö ja sodomiaoikeudenkäynnit 1600-luvun Suomessa. Teoksessa: Roiko-Jokela, Heikki (toim.), Huhut, unet, sodomiitit jne. Jyväskylän Historiallinen Arkisto 3 Jyväskylä 1997 (sodot_pdf).

Marginaalihistoriallisen, mutta tutkimuksellisesti herkullisen aiheen ”sodomiiteista” työsti 1700-luvun lähteillä väitöskirjaksi asti Teemu Keskisarja (2006), jonka vastaväittäjänä Helsingin Yliopistossa minulla oli ilo toimia työn ohjaajan Markku Kuisman kutsusta. Väittelijän huippulahjakkuus, kirjalliset kyvyt ja nopeus kävivät kustos Panu Pulman puheenjohtamassa tilaisuudessa selviksi. Ilmeistä oli myös Teemun kriittisyys akateemisia totunnaisuuksia ja teoretisointia kohtaan. Historioitsijana hänelle on tärkeää hyvä tarina ja vahva kieli.i En aivan allekirjoita Teemun jyrkimpiä historiafilosofisia ja uusfennomaanisia näkemyksiä, mutta historiantutkijoiden on hyvä pysähtyä ajattelemaan tekstejään lukevan yleisön kannalta. Akateemisten historioitsijoiden suuntautuminen kirjoittamaan yhä enemmän englanniksi muutamalle erityisalansa kollegalle pelkästään uran tai Julkaisufoorumin luokittelujen vuoksi olisi surkea kohtalo koko tutkimusalan yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kannalta. Teemun kansansuosio tietokirjailijana osoittaa, kuinka iskevästi esitetylle historialliselle tiedolle on valtava kysyntä. Eräät oman alansa ”tieteellisestä” arvostuksesta huolissaan olevat historianprofessorit ovat halunneet erottaa tieteellisen ja popularisoivan historiantutkimuksen, mutta rajanvedot ovat väkinäisiä. Historia kuuluu kaikille, joten mihin tarvitaan popularisointeja tai ”helpotuksia” lukevalle yleisölle? Hyvä tutkimuksellinen historia on kenen tahansa luettavissa ja ymmärrettävissä, kuten tietokirjallisuuden Finlandia-voittajat Mirkka Lappalainen, Ville Kivimäki ja Seppo Aalto ovat osoittaneet.

iMatikainen, Olli, Kirja-arvio: ”Secoituxesta järjettömäin luondocappalden cansa” (Teemu Keskisarja) Historiallinen aikakauskirja 2007:2. 

Kaunokirjallisuudesta tieteellisen historiantutkimuksen erottaa väitteiden todennettavuuden vaatimus. Toisaalta lukijat vaativat historiallisista tapahtumista ja henkilöistä kertovalta fiktiolta suurta ”totuudellisuutta”. On tunnettua, kuinka Väinö Linnan ja Kalle Päätalon realismi on vaikuttanut suomalaisten historiakuvaan enemmän kuin lukemattomat akateemiset erikoistutkimukset yhteensä. Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläinen oli faktoiltaan ilmeisesti niin luotettava, että pääsin sen avulla läpi muinaishistorian perustentistä. Nautinnollista proosaa Ruotsin vallan ajan historian ystäville on kirjoitettu myös Waltarin jälkeen. Työläiskirjailija Kaiho Nieminen on myöhemmällä urallaan kirjoittanut useita historiallisia romaaneja, jotka hiotulla kielellään ja uskottavalla historiallisella kontekstillaan ansaitsisivat enemmänkin huomiota. Niemisen romaanissa Ihmissuden kronikka (2016) on käytetty lähteenä 1600-luvun hollantilaista matkakertomusta Suomesta.i

iMatikainen, Olli, Englantilais-hollantilainen lähetystö Suomessa 1616. Teoksessa: Ahonen, Kalevi et al. (toim.), Toivon historia. Toivo Nygårdille omistettu juhlakirja. Jyväskylä 2003 (matkaa_pdf)

Vanhempien aikojen tutkimuksessa tutkijan rooli menneisyyden kulttuurin tulkkina korostuu, sillä ”menneisyys on vieras maa”. Väitöksen jälkeen enemmän nykyhistoriasta kirjoittaneena koen edelleen innostavimmaksi kokemuksen siitä, että hyvin kauan sitten eläneeseen ihmiseen onnistuu luomaan inhimillisen yhteyden. Olavinlinnan linnanvouti Gödik Fincke (n. 1546 – 1617) oli kiehtova hahmo, jonka henkilöstä ja toiminnasta Ruotsin valtakunnan 1590-luvun sisäisen kriisin aikana on esitetty kirjallisuudessa erilaisia näkemyksiä. Vaikka 1500-luvun ritualistisen ilmaisun määrittämän kirjeenvaihdon perusteella on vaikea päästä kiinni yksilön persoonallisuuteen, näkyvät yleisinhimilliset tunteet, kuten viha, kateus ja rakkaus, rivien välissä vahvasti. Ihminen pysyy samana, vaikka kulttuuri muuttuu.i

iMatikainen, Olli, Gödik Fincke ja aatelin ryhmäidentiteetin kriisi 1500-luvulla. Teoksessa Katajala-Peltomaa, Sari &, Niemi, Marjaana & Sulkunen, Irma (toim.) Usko, tiede ja historiankirjoitus. Suomalaisia maailmankuvia keskiajalta 1900-luvulle. SKS 2016 ;

Matikainen, Olli, Kohtaamisia itärajalla: Täyssinän rauhan 1595 jälkeisen rajankäynnin sosiaalipsykologiaa. Teoksessa: Björn, Ismo, Antti Härkönen, Jenni Merovuo, Riikka Myllys, (toim.), Ruukki, raja ja rahvas: Oikeutta 60-vuotiaalle Kimmo Katajalalle. Joensuu: Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys 2018, 12 – 33, MatikainenKohtaamisiaNetti_pdf

.