Erkki Laatikaisen elämänkerta

Sain vihiä Teemu Keskisarjalta, että Keskisuomalaisen edesmenneen päätoimittajan, Keskustapuolueen taustavaikuttajana ja Keski-Suomen ”satraappina” tunnetun Erkki Laatikaisen (1946 – 2013) omaiset olivat kiinnostuneet kirjoituttamaan hänestä elämäkerran. Päähenkilöä en ollut koskaan tavannut. Koillis-Savon Kaavilta kotoisin olleen Laatikaisen tapaan olen maalainen, mutta en silti tunnustaudu maalaisliittolaiseksi. Laatikainen edusti suurten ikäluokkien elämänkokemusta, minä heidän lapsiensa. Vertailun vuoksi oli hauskaa lukea kirjailija Antti Heikkisen elämäkertaa Juice Leskisestä. Kaavin naapuripitäjästä Juankoskelta kotoisin ollut taitelija ammensi ilmaisuaan samasta kulttuurisesta lähteestä kuin lehtimies Laatikainen, vaikka miesten urat lähtivät kovin eri suuntiin. Lauloihan Juice ”Kaavilaisesta kantritähdestä”!

Elämäkertatutkimuksen onnistumisen ehdoton edellytys on yhteistyön sujuminen ja luottamuksen saavuttaminen tilaajan eli omaisten kanssa. Laatikainen oli dokumentoitunut elämäänsä ja luovuttanut jo eläessään arkistonsa Jyväskylän Maakunta-arkistolle, joten työn aineistolliset edellytykset olivat lupaavat. En ainakaan tiedä toistaiseksi ilmestyneen toista elämäkertaa tai muutakaan historiantutkimusta, jolla olisi ollut lähteinä käytössään vastaavaa määrää printattuja sähköposteja. Suuria paljastuksia eritasoista lukijapalautetta sisältynyt aineisto ei tarjonnut, sillä puhelinmaanikoksi luonnehdittu Laatikainen ei hoitanut luottamuksellisimpia asioitaan sähköpostitse. Olin jopa häkeltynyt siitä mutkattomuudesta, jolla omaiset antoivat yksityisimmän aineiston eli Laatikaisen päiväkirjat käyttööni. Näin ei läheskään aina ole edes omaisten auktorisoimissa elämäkerroissa. Erkki Laatikainen osoittautui monikasvoiseksi ja ristiriitaiseksi henkilöksi, jonka elämäkerta vaati ehdottomasti henkilöön ja tapahtumiin nähden ulkopuolisen kirjoittajan. Laatikaisen lähipiiriin kuuluneet professori-historiantutkijat Lasse Kangas ja Kari Hokkanen olivat kieltäytyneet tehtävästä. Kirjan päähenkilö herätti eräissä haastateltavissa edelleen tunteita siinä määrin, että ymmärsin mahdollisimman tasapuolisen ”totuuden” kirjoittamisen olevan monille Laatikaisen vaikutuspiirissä olleille terapeuttista.

Paikallisesta vallankäytöstä ja vallankäyttäjistä on Suomessa vain vähän tutkimusta. Yksittäinen henkilö voi Suomessa taitavalla suhdetoiminnalla saavuttaa maakunnissa huomattavan vaikutusvallan. Samaan aikaan kollega Pasi Saarimäki valmisteli tutkimusta Kaustisen kansanmusiikkijuhlien isänä tunnetusta maakuntaneuvos Viljo S. Määttälästä, joka oli Keski-Pohjanmaalla tällainen verkostojen keskushenkilö. Professori Laatikainen kahmaisi Keski-Suomessa huomattavasti valtaa taitavalla suhdetoiminnalla ja kieltämättä joskus härskeillä peliliikkeillä sekä sanomalehteään hyväksikäyttäen. Kävi selväksi, että maakuntakeskus Jyväskylässä johtavat piirit olivat ja ovat verraten pienet ja keskittyvät mediatalo Keskisuomalaisen ohella kaupungin, yliopiston sekä muutamien keskeisten teollisuuslaitosten ja kaupallisten toimijoiden ympärille.

Lehdistöhistorian kysymyksenasetteluja tunsin ennestään pinnallisesti Viipurin läänin historiahankkeen lehdistöosuuden kirjoittajana.ⁱ Omaperäisen kansanomaisena sanankäyttäjänä ja maakuntien syvien rivien arvokonservatiivina Laatikainen muistutti etäisesti 1800-luvun itäsuomalaisia fennomaanisia lehtimiehiä kuten Pietari Hannikaista. Sanomalehtien rivilukijana kiinnostavia teemoja elämäkerrassa olivat esimerkiksi media-alan digitaalinen murros, lehdistön omistussuhteet ja kaupallistumisen vaikutus lehtien sisältöön. Päätoimittajana ja mediatalon varatoimitusjohtajana peräti 33 vuotta toiminut kunnianhimoinen Laatikainen muutti joustavasti rooliaan puoluepoliittisesta päätoimittajasta talousoikeistolaiseksi yritysjohtajaksi. Mediaa nämä Laatikaisen työhistorian esille nostamat isot kysymykset eivät uutisoinnista päätellen kiinnostaneet, vaikka määrällisesti teos sai aivan riittävästi paikallista ja valtakunnallista huomiota. Helsingin kirjamessuilla haastattelijana oli Kalevan entinen päätoimittaja Risto Uimonen, joka kokeneena journalistina ja tietokirjailijana tuntee alan läpikotaisin ja ymmärsi kirjan ytimet. Osa Laatikaisen aikoinaan arvostelemasta ”etelän mediasta” vaikeni tyystin hänen elämäkerrastaan, mikä saattoi toki johtua skuuppien puutteesta. Yksi haastateltavistani, Keskustan entinen puoluesihteeri, Joensuussa jo 1980-luvulla historianopintoja aloitellut Jarmo ”Hurja” Korhonen mainosti ystävällisesti ”Olli Markkasen” kirjaa Ylen Pressiklubissa; liekö Jarmo ahkera koripallon seuraaja. Elämänkerran kirjoittajalle oli merkityksellisintä, että pääosan viuluista maksaneet omaiset tunnistivat läheisensä. Helsingin Sanomien pitkäaikaisen politiikan toimittajan Unto Hämäläisen antama ”laatutakuu” päähenkilön tunnistettavuudesta ”tuntemattoman tutkijan” kuvaamana viittasi sekin siihen, että jotenkin näköinen siitä tuli. Lehdistöhistorian erityistuntija, professori Seikko Eskola pani Kotimaa-lehdessä julkaistussa arviossaan kriittisen osuvasti merkille, että Laatikaisen kirjoituksia olisi kirjassa voinut eritellä enemmän. Lehtikirjoittelun analyysiin kirja olisi todennäköisesti enemmän keskittynyt, jos käytettävissä ei olisi ollut laajaa henkilökohtaista arkistoa.