15.5. julkaistiin Olvi-säätiön rahoittaman Ylä-Savon historiahankkeen jatkona asutushistoriallinen tutkimus ”Ylä-Savo piirtyy kartalle 1700-luvulla” (Ylä-Savon kotiseutumuseon julkaisuja 1. Ylä-Savon kotiseutuyhdistys 2026). Kirja juontaa juurensa opetusneuvos Matti Pehkosen ja Jyväskylän yliopiston Suomen historian oppiaineessa pitkään työskennelleen dosentti Heikki Rantatuvan yhteisestä kiinnostuksesta karttoihin. Heikin valmistellessa Iisalmen 1750-luvun pitäjänkartan julkaisemista, pähkäilin 1500–1600-luvun asutushistoriallisen tutkimuksen kanssa. Heikki ehdotti tutkimustemme yhdistämistä kylä kylältä, jolloin kartat saavat historiallista syvyyttä. Kirjan kekseliäs taitto on Marjatta Ollikaisen.
https://www.miilu.fi/paikalliset/9450099
Tutkijoilla on usein pöytälaatikossa keskeneräisiksi jääneitä aihioita, joille voi myöhemmin ilmaantua kysyntää. Aikoinaan syystä hylätty, parikymmentä vuotta vanha käsikirjoitus mielentilasta henkirikoksissa toimi kuin vanha romuauto ”elinluovuttajana” kollega Riikka Miettisen käsittelyssä. Panokseni yhteisartikkeliin jäi muuten vähäiseksi, mutta kansainvälisellä tutkimuskentällä liikkuva Riikka löysi juuri tälle aiheelle sopivan julkaisufoorumin:
https://teol.ku.dk/english/news/2026/new-book-about-melancholy
Tutkijan pöytälaatikko voi tuoda mieleen professorien juhlakirjat, jossa julkaistaan muualle kelpaamatonta ylijäämämateriaalia. Mielikuvia voi tarkistaa perehtymällä 2.6 Jyväskylässä julkaistuihin professoreiden Petri Karonen ja Kustaa Vilkuna juhlakirjoihin:
http://jyvaskylanhistoriallinenyhdistys.blogspot.com/
Fennomaanituomari K.F. Forsströmiä käsittelevän kontribuutioni aihe Petrin juhlakirjaan löytyi, kieltämättä, pöytälaatikosta parinkymmenen vuoden takaa. Julkiseen sanomalehtikeskusteluun ja oikeuslaitoksen lähteisiin pääsi nyt käsiksi digitaalisten arkistojen kautta. Teosten ahkerat ja kunnianhimoiset toimittajat halusivat artikkeleille vertaisarvioinnin, mikä nosti tasoa. Sain reilun ja kriittisen palautteen.
Ison salin täyttänyt Petrin ja Kustaan 60-vuotisjuhlaseminaari toi mieleen sukupolvikokemuksen ja haikeutta elämäntilanteen muuttuessa: aika aikansa kutakin.